Rio de Janeiro, 1992. Maailman valtiot ovat kokoontuneet keskustelemaan ympäristökysymyksistä ja kestävästä kehityksestä. Kokouksessa solmitaan YK:n ilmastosopimus, jossa sovitaan, ettei ilmaston anneta lämmetä vaarallisen paljon. Viisi vuotta myöhemmin Kioton pöytäkirjassa määritellään teollisuusmaille sitovat vähennystavoitteet ilmastoa lämmittäville päästöille.
Kahden vuosikymmenen ajan tieto ilmastonmuutoksen vaaroista on entisestään vahvistunut. Hiili, jota kaivamme maaperästä ja poltamme lämmöksi ja sähköksi, jota tankkaamme autoihimme tai jota vapautamme ilmaan raivaamalla metsiä ja muita luonnon hiilivarastoja, muodostaa ilmakehään maapalloa lämmittävän kaasupeitteen. Se sekoittaa sääjärjestelmien vakiintuneet kulkuradat, sulattaa ikijäätiköt, tuo tulvia sinne missä niistä jo kärsitään ja kuivuutta sinne missä vettä tarvittaisiin, antaa lisäpontta hirmumyrskyille ja ajaa eliölajeja sukupuuttoon.
Pahimmassa tapauksessa lämpeneminen vapauttaa lisää luonnon hiilivarastoja ilmakehään ja sulattaa napaseutujen valkoiset jäälakeudet, jotka ovat heijastaneet auringonsäteilyä takaisin avaruuteen. Seurauksena lämpeneminen voi karata käsistä niin perusteellisesti, että maapallo muuttuu asuinkelvottomaksi nykyisenkaltaisille yhteiskunnille. Tämä ei ole tieteiskirjallisuutta vaan todellinen uhkakuva, mikäli päästöjen annetaan kasvaa rajoittamattomasti.
Kahdessa vuosikymmenessä on tullut selväksi, etteivät Kioton sopimuksen päästövähennykset riitä alkuunkaan ongelman hoitamiseksi pois päiväjärjestyksestä. Päästökäyrät sojottavat yläviistoon – edes päästöjen kasvuvauhtia ei ole saatu hidastettua. Aikaa ei ole paljon, mikäli halutaan pysyä tavoitteeksi asetetun kahden asteen lämpenemisen alapuolella. Siihen tarvittava hiilimäärä on tätä menoa päästelty ilmaan ennen vuosisadan puoliväliä.
Ihmiskunnan olisi päästävä ripeästi eroon fossiiliriippuvuudestaan, siis lakattava hyödyntämästä maaperän hiilivarantoja. Tarvitaan valtava käänne maailman energiantuotannossa, ja se tarvitaan hyvin lyhyessä ajassa. Muutama vuosikymmen ei ole paljon, kun koko energiantuotantojärjestelmä on uudistettava.
Kahden vuosikymmenen ajan valtiot ovat uudelleen ja uudelleen kokoontuneet ilmastoneuvotteluihin, mutta Kioton jälkeen sitovaa sopimusta ei ole saatu aikaiseksi. On pidetty puheita, laadittu tiekarttoja ja julistuksia, mutta neuvottelut ovat kerta toisensa jälkeen päättyneet odotuksiin nähden likilaskuisina. Niin kävi Kööpenhaminassa 2009, Varsovassa 2013 ja Limassa 2014. Pariisissa joulukuussa 2015 käytävien neuvotteluiden tavoite on vihdoin saada aikaan kansainvälinen, sitova ilmastosopimus, jolla ilmastokriisi saadaan hallintaan.
Kiistakysymyksiä on paljon. Monet kiertyvät ilmasto-oikeudenmukaisuuden ympärille: rikkaat valtiot ovat nauttineet korkeasta elintasosta yhteisen ilmakehämme kustannuksella. Ilmastonmuutoksen haitat kohdistuvat voimakkaimmin maailman köyhiin, jotka eivät ole ongelmaa aiheuttaneet. Moraalinen vastuu ongelman hoitamiseen on länsimailla, ja kehittyvät maat kuten Kiina ja Intia ovatkin heilutelleet tätä korttia neuvotteluissa ahkerasti, samaan aikaan kun niissä päästöt henkeä kohden ovat jo nousseet tai nousemassa samalle tasolle teollisuusmaiden kanssa.
Sitä mukaa kun aika tiimalasissa valuu vähiin, maailmalla kansalaisten huoli ja paine poliittisiin toimiin kasvaa. Esimakua saatiin jo viime syksynä, jolloin yksin New Yorkissa marssi turvallisen ilmaston puolesta 400 000 ihmistä. Pariisin neuvotteluihin on ladattu niin valtavat odotukset, että kansalaisliikehdintä tulee varmasti olemaan neuvotteluiden alla ja aikana ennennäkemätöntä. Jopa paavi on jo lähtenyt liikekannalle ja aikoo vedota maailman 1,2 miljardiin katolilaiseen, jotta nämä toimisivat ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi.
Pariisissa on kyse siitä, onnistuuko kansainvälinen politiikka vastaamaan ilmastonmuutoksen haasteeseen. Mutta niin tärkeät kuin neuvottelut ovatkin, ilmastonmuutosta ei ratkaista Pariisissa kahdessa viikossa. Kaikkia sopimuksiakin tärkeämpi lopputulos voi olla se, jos neuvottelut edesauttavat vahvan ilmastoasiaa ajavan kansalaisliikkeen syntymistä. Sitä me ennen kaikkea tarvitsemme: että ihmiset siirtyvät ilmastoahdistuksesta ilmastotoimintaan ja ottavat ongelman ratkaisemisen asiakseen.
Katseet kohdistuvat Pariisiin.
- Hilkka Pellikka
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti