Osallistuin viime viikolla tunturiretriittiin Tievalla.
20-henkinen joukkomme saapui Lappiin eri puolilta Suomea. Suurin osa meistä ei
tuntenut toisiaan ennestään. Odotuksemme olivat moninaiset, osa kaipasi
hiljaisuutta, toiset hengellisyyttä, taukoa, voimavaroja, käytännön vinkkejä
omaan työhön tai uusia kokemuksia. Mitä saimme retriitiltämme? Kaikkea tuota ja
paljon enemmän!
Ruijan polulla pohdimme ekologisia eväitä. Nuotiolla
keskustelimme seurakuntien ympäristötyöstä.
Pilkkoja puussa.
Nousimme aamulla ennen auringonnousua ja kiipesimme Kiilopään huipulle. Kamerat räpsyivät, mutta lopulta tuijotimme kaikki lumoavaa maisemaa ja hetkeä hiljaa, keskittyneinä. Opimme, että kokemus on tärkeämpi kuin siitä otettu kuva.
Auringonnousu Kiilopäältä katsottuna.
Samana iltana palasimme laavulta vatsat täynnä tikkupullaa
otsalamppujen loisteessa hiljaisuudessa, seuranamme omat ajatukset, pitkän
päivän paino jaloissamme, onnellisina ja väsyneinä.
Täydellinen tikkupulla.
Pyhä-Nattanen kirvoitti kielenkantamme, emmekä malttaneet vaeltaa hiljaisuudessa. Maahiaiset, toorit ja historia lumosivat meidät. Alaspäin kiivetessämme saimme tuntea ryhmän voiman. Illan seuroissa kuvailimme tuntojamme symbolien kautta; minun keikkuva kiveni kertoi pelkojen voittamisesta, kun jalat tutisevat. Se kertoi käsistä, jotka ojentuvat auttamaan; jaloista, jotka näyttävät turvallisen reitin; sanoista, jotka kannustavat ja hymyistä, jotka valavat uskoa.
Nattaset Pyhä-Nattaselta kuvattuna.
Retriitin lopuksi saimme antaa palautetta. Kuvailimme
hiljaisuutta ja tarpeellisia sanoja. Kerroimme saamistamme uusista näkökulmista
työhön, mieltämme painaneisiin asioihin, vaeltamiseen, pyhiinvaellukseen ja
retriittiin. Kiitimme kokemuksista ja uusista ystävistä. Muistimme alun
odotukset ja riittämättömyyden tunteen. Tunsimme uutta rauhaa sisimmässämme ja
ykseyttä ympäröivän luonnon kanssa.
Kirkas tunturipuro.
Pyhiinvaellus on matka jonkin moraalisesti tai hengellisesti tärkeän asian puolesta. Tunturiretriitissämme vaelsimme meille tärkeiden asioiden puolesta.
Naavaa puussa.
Opimme käyttämään hiljaisuutta, etsimään oman, merkityksellisen paikan luonnon keskeltä, johtamaan ja seuraamaan, kuuntelemaan ja katsomaan. Minulle tärkeää oli keskustella työntekijöiden kanssa ympäristötyön arjesta seurakunnissa. Sain kuulla heidän työstään, onnistumisen kokemuksistaan ja haasteistaan. Sain näkökulmia seurakunnissa ajankohtaisiin kysymyksiin ja toivottavasti myös annoin vastauksia koskien meidän yksikkömme työtä. Sain myös henkilökohtaisen kokemuksen siitä, millaista on pyhiinvaeltaa hiljaisuudessa. Näitä kokemuksia pääsen käyttämään jo muutaman viikon päästä, kun kokoonnumme Kirkon ympäristödiplomin neuvottelupäiville Räfsöhön. Mutta se on kokonaan toinen tarina se.
Oma paikka.
- Elina